THERE MIGHT BE CORNERS BUT THE CENTER IS ON THE MOVE: PART TWO
Anna Nyberg (SE), Ella Tahkolahti (FI), Helén Svensson (SE), Nikki Jääskeläinen (FI)
Näyttely on avoinna / The exhibition is open 8.5.–19.6.2022
ke–to 16–20, pe–su 12–16
Wed–Thu 16–20, Fri–Sun 12–16
ons–tor 16–20, fre–sön 12–16
There Might Be Corners but the Center Is on the Move on taiteellinen tutkielma yhteisesti jaetuista, paikkasidonnaisista prosesseista. Pohdimme ja kokeilemme, miten tila voi olla aktiivinen osa taideteosta. Haluamme haastaa katsojan tiedostamaan oman läsnäolonsa tilassa sekä rohkaista tätä kyseenalaistamaan omaa tilakäsitystään. Mitä tapahtuu yksittäisten teosten ulkopuolella ja välillä? Miten voimme vaikuttaa katsojan tilalliseen kokemukseen ja osallistumiseen?
K17: Työskentelette nelihenkisenä työryhmänä nimeltä “There Might be Corners but the Center is on the Move”. Voitteko kertoa jotain ryhmän nimestä, taiteellisesta tutkimusmatkastanne ja siitä kuinka ryhmä muodostui?
Anna: Minä ja Nikki tapasimme Kööpenhaminassa 2020, kun olimme rakentamassa paikkasidonnaisia installaatioitamme Charlottenborgin taidehallin kevätnäyttelyyn. Siellä ja silloin kiinnostuimme toistemme taiteilijuudesta ja minä näin kiinnostavia samankaltaisuuksia ja eroja työskentelymme välillä. Vaikka en lausunut sitä ääneen, niin ajattelin että tässä saattaisi olla tulevaisuudessa taiteellisen yhteistyön mahdollisuus. Kun näyttely loppui, koko Tanska sulkeutui koronapandemian vuoksi. Keväällä 2021 satuin näkemään Helénin töitä ja huomasin niissä suoran linkin minun ja Nikin töiden välillä ja ajatus todellisesta yhteistyöstä käynnistyi. Otimme yhteyttä Nikkiin, joka vuorostaan otti yhteyttä Ellaan. Nyt meillä oli neljä näkökulmaa siihen, kuinka paikkasidonnaisuus ja tilallisuus voivat olla osa taideteosta ja aktivoida taidekokemusta.
Nikki: Ryhmän nimi on poimittu vapaamuotoisesta tekstistä, jota kirjoitimme yhdessä projektin alkupuolella. Kirjoittamisen tarkoitus oli hahmottaa jokaisen omia näkemyksiä tilallisesta työskentelystä ja tulevan yhteistyön fokusta. Nimi kuvaa sitä, miten henkinen ja kehollinen tilakokemus ylittää reaalisen fyysisen tilan rajat ja ominaisuudet. Lisäyksenä Annan kertomaan; Kun Anna ehdotti yhteistyötä hänen ja Helénin kanssa, mietin että tarvitsemme mukaan taiteilijan, joka työskentelee performanssin tai videon keinoin. Tulin ajatelleeksi Ellaa, jonka kanssa olimme vain ohimennen tutustuneet, mutta jonka paikkasidonnaiset videoinstallaatiot olivat mielestäni erittäin kiinnostavia.
K17: Mitä kollektiivinen työskentely teille tarkoittaa? Miten se eroaa yksin työskentelystä?
Helén: Yksin työskentely on hitaampaa ja enemmän sisäänpäinkääntynyttä. Kehitän ensin idean, jota yritän sitten seurata ja jonka prosessi tekee lopulta näkyväksi. Kollektiivinen työskentely on enemmän avoin keskustelu, jossa pysyttelen vuoron perään prosessin sisä- ja ulkopuolella, joka johtaa herkkyyteen kuulla toisten ajatuksia ja ehdotuksia. Tämä johtaa laajempaan ymmärrykseen myös omasta taiteilijuudesta.
Ella: Kokeileminen ja ehdotusten esiintuominen on helppoa ja keveää, kun en ole yksin vastuussa kokonaisuudesta. Tässä ryhmässä tuntuu turvalliselta sanoa mielipiteensä ja ehdottaa, vaikka ehdotus menisikin ns. toisen reviirille tai aloitteen päälle. Oman työskentelyn jäykkyys ja kaavamaisuus paljastuu, mutta toisaalta näkemyksen ja osaamisen laajuus tulee esille erilaisessa valossa. Ryhmässä työskentely opettaa enemmän kuin osasin odottaa, varsinkin kun Cornersin suhteet ovat kunnioittavia, tasavertaisia ja draamattomia.
K17: Millaisia teemoja tai ajatuksia voimme odottaa tulevasta näyttelystänne?
Anna: Rajojen ylittämistä, sekä siinä mielessä, että yksilölliset työtapamme liukuvat toistensa läpi, mutta myös olemassa olevan tilan kannalta. Luulen, että me kaikki haluamme samanaikaisesti sekä purkaa osiin että selventää reaalista tilaa lisäämällä elementtejä ja liikettä. Tämä tarkoittaa myös tietoisuutta omasta kehosta suhteessa tilaan.
Nikki: K17 on entinen kasvihuonerakennus ja minä olen aloittanut puutarha-alan perusopinnot tämän vuoden alussa. Luulen tämän odottamattoman yhtymäkohdan vaikuttavan töitteni sisältöihin ja materiaalivalintoihin. Kun kävimme paikalla huhtikuussa, huomioni herättivät rakennuksen monet, erikoiset aukot tilasta toiseen, sisä- ja ulkotilan välillä, sekä seinien sisään ja lattian alle. Rakennuksen ulkopinta ympäristöineen tuntui myös kiinnostavalta. Ulkotilojen huomioiminen ja tuominen osaksi installaatiota ei ole monessakaan näyttelytilassa mahdollista, joten K17:ssä se tuntuu aivan erityiseltä mahdollisuudelta.
Ella: Luulen, että itse tilalle tullaan antamaan painoarvoa teoksissa ja niiden väleissä. Katsojan rooli ja liikkuminen tilassa painottui jo Molekylissä ja mitä suurempi “olemus” tilalla itsellään on, sitä enemmän katsojan katsetta on syytä suunnata itse tilaan.
K17: Teillä oli vastikään ryhmän ensimmäinen näyttely Malmössä, Molekyl Galleriassa. Miten se sujui?
Anna: Minä yllätyin siitä, että pääsimme yhteiseen päätökseen hyvin orgaanisella toimintatavalla.
Nikki: Kokemus oli mielestäni yllättävän sujuva ja stressitön. Onnistuimme erilaisten muotokieltemme yhteensovittamisessa ja saimme ne toimimaan yhdessä galleriatilassa. Tärkein saavutuksemme oli mielestäni se, että osasimme kunnioittaa toistemme valintoja ja rajoja sekä antaa mahdollisuuden kaikille ehdotuksille. Jokainen ele, suurista ja mahtipontisista pienimpiin ja hienovaraisimpiin, löysi paikkansa tilallisessa vuoropuhelussa.
K17: Työskentelette nelihenkisenä työryhmänä nimeltä “There Might be Corners but the Center is on the Move”. Voitteko kertoa jotain ryhmän nimestä, taiteellisesta tutkimusmatkastanne ja siitä kuinka ryhmä muodostui?
Anna: Minä ja Nikki tapasimme Kööpenhaminassa 2020, kun olimme rakentamassa paikkasidonnaisia installaatioitamme Charlottenborgin taidehallin kevätnäyttelyyn. Siellä ja silloin kiinnostuimme toistemme taiteilijuudesta ja minä näin kiinnostavia samankaltaisuuksia ja eroja työskentelymme välillä. Vaikka en lausunut sitä ääneen, niin ajattelin että tässä saattaisi olla tulevaisuudessa taiteellisen yhteistyön mahdollisuus. Kun näyttely loppui, koko Tanska sulkeutui koronapandemian vuoksi. Keväällä 2021 satuin näkemään Helénin töitä ja huomasin niissä suoran linkin minun ja Nikin töiden välillä ja ajatus todellisesta yhteistyöstä käynnistyi. Otimme yhteyttä Nikkiin, joka vuorostaan otti yhteyttä Ellaan. Nyt meillä oli neljä näkökulmaa siihen, kuinka paikkasidonnaisuus ja tilallisuus voivat olla osa taideteosta ja aktivoida taidekokemusta.
Nikki: Ryhmän nimi on poimittu vapaamuotoisesta tekstistä, jota kirjoitimme yhdessä projektin alkupuolella. Kirjoittamisen tarkoitus oli hahmottaa jokaisen omia näkemyksiä tilallisesta työskentelystä ja tulevan yhteistyön fokusta. Nimi kuvaa sitä, miten henkinen ja kehollinen tilakokemus ylittää reaalisen fyysisen tilan rajat ja ominaisuudet. Lisäyksenä Annan kertomaan; Kun Anna ehdotti yhteistyötä hänen ja Helénin kanssa, mietin että tarvitsemme mukaan taiteilijan, joka työskentelee performanssin tai videon keinoin. Tulin ajatelleeksi Ellaa, jonka kanssa olimme vain ohimennen tutustuneet, mutta jonka paikkasidonnaiset videoinstallaatiot olivat mielestäni erittäin kiinnostavia.
K17: Mitä kollektiivinen työskentely teille tarkoittaa? Miten se eroaa yksin työskentelystä?
Helén: Yksin työskentely on hitaampaa ja enemmän sisäänpäinkääntynyttä. Kehitän ensin idean, jota yritän sitten seurata ja jonka prosessi tekee lopulta näkyväksi. Kollektiivinen työskentely on enemmän avoin keskustelu, jossa pysyttelen vuoron perään prosessin sisä- ja ulkopuolella, joka johtaa herkkyyteen kuulla toisten ajatuksia ja ehdotuksia. Tämä johtaa laajempaan ymmärrykseen myös omasta taiteilijuudesta.
Ella: Kokeileminen ja ehdotusten esiintuominen on helppoa ja keveää, kun en ole yksin vastuussa kokonaisuudesta. Tässä ryhmässä tuntuu turvalliselta sanoa mielipiteensä ja ehdottaa, vaikka ehdotus menisikin ns. toisen reviirille tai aloitteen päälle. Oman työskentelyn jäykkyys ja kaavamaisuus paljastuu, mutta toisaalta näkemyksen ja osaamisen laajuus tulee esille erilaisessa valossa. Ryhmässä työskentely opettaa enemmän kuin osasin odottaa, varsinkin kun Cornersin suhteet ovat kunnioittavia, tasavertaisia ja draamattomia.
K17: Millaisia teemoja tai ajatuksia voimme odottaa tulevasta näyttelystänne?
Anna: Rajojen ylittämistä, sekä siinä mielessä, että yksilölliset työtapamme liukuvat toistensa läpi, mutta myös olemassa olevan tilan kannalta. Luulen, että me kaikki haluamme samanaikaisesti sekä purkaa osiin että selventää reaalista tilaa lisäämällä elementtejä ja liikettä. Tämä tarkoittaa myös tietoisuutta omasta kehosta suhteessa tilaan.
Nikki: K17 on entinen kasvihuonerakennus ja minä olen aloittanut puutarha-alan perusopinnot tämän vuoden alussa. Luulen tämän odottamattoman yhtymäkohdan vaikuttavan töitteni sisältöihin ja materiaalivalintoihin. Kun kävimme paikalla huhtikuussa, huomioni herättivät rakennuksen monet, erikoiset aukot tilasta toiseen, sisä- ja ulkotilan välillä, sekä seinien sisään ja lattian alle. Rakennuksen ulkopinta ympäristöineen tuntui myös kiinnostavalta. Ulkotilojen huomioiminen ja tuominen osaksi installaatiota ei ole monessakaan näyttelytilassa mahdollista, joten K17:ssä se tuntuu aivan erityiseltä mahdollisuudelta.
Ella: Luulen, että itse tilalle tullaan antamaan painoarvoa teoksissa ja niiden väleissä. Katsojan rooli ja liikkuminen tilassa painottui jo Molekylissä ja mitä suurempi “olemus” tilalla itsellään on, sitä enemmän katsojan katsetta on syytä suunnata itse tilaan.
K17: Teillä oli vastikään ryhmän ensimmäinen näyttely Malmössä, Molekyl Galleriassa. Miten se sujui?
Anna: Minä yllätyin siitä, että pääsimme yhteiseen päätökseen hyvin orgaanisella toimintatavalla.
Nikki: Kokemus oli mielestäni yllättävän sujuva ja stressitön. Onnistuimme erilaisten muotokieltemme yhteensovittamisessa ja saimme ne toimimaan yhdessä galleriatilassa. Tärkein saavutuksemme oli mielestäni se, että osasimme kunnioittaa toistemme valintoja ja rajoja sekä antaa mahdollisuuden kaikille ehdotuksille. Jokainen ele, suurista ja mahtipontisista pienimpiin ja hienovaraisimpiin, löysi paikkansa tilallisessa vuoropuhelussa.
There Might Be Corners but the Center Is on the Move is an artistic exploration o collective processes in site-specific practice. We experiment with how the room can be an active part in the artwork, what happens inside and outside the individual works as well a the viewer’s experience and participation. We want to challenge the visitor's sensory experience of the space and induce questions and awareness of one's spatial understanding and presence.
K17: You work as a four person artist group under the title “There Might Be Corners but the Center Is on the Move”. Can you tell something about the name of your artistic exploration and how your artist group formed?
Anna: I and Nikki met in Copenhagen 2020 where each of us built a site-specific installation for the Spring Exhibition at Kunsthal Charlottenborg. There and then an interest in each other's art was born, I saw interesting similarities and differences in our works. Even though I did not say it then, I thought there could be an artistic meeting in the future. When the exhibition was over, the whole Denmark shut down because of the corona pandemic. In the spring of 2021, I got to see Helén's artwork. I immediately saw a link between my and Nikki's work and the idea of a real collaboration started. We contacted Nikki who in her turn contacted Ella. Now we had four angles into the interest in how the space-specific and spatial questions can be part of and activate the experience of a work of art.
Nikki: The name is a sentence from a free associative text we were writing together at the beginning to better understand from which angle to start approaching our collaboration. The sentence describes nicely how the human experience and imagination, both mind and body, can transcend the boundaries of the physical space. Addition to what Anna tells above; When Anna suggested the collaboration with her and Helén my first thought was that we need to get along an artist who works with performance or video. I happened to think about Ella with whom I’d just briefly met but whose site-specific video installations were very interesting to me.
K17: What does working collectively mean for you? How does it differentiate when working alone?
Helén: The individual work is slower and more inward-looking, I first create an idea which I then try to follow and where the process becomes visible only afterwards. The collective work is more of an open conversation where I alternately relate inside and outside of the process, which leads to a sensitivity to the other's thoughts and suggestions, and also gives a broader understanding of my own artistry.
Ella: Experiencing and trying out feels lighter and stress free as one is not responsible for everything that's going on. In this particular group it feels safe to bring up opinions and suggestions even if crossing on others’ territory as boundaries are being respected and everybodys’ voice is being heard.
K17: What kind of themes or thoughts can we expect to experience from your exhibition?
Anna: The cross-border, both in that our individual artistry goes in and out of each other, but also of the existing physical space. I think we all carry a desire to dissolve and at the same time clarify the actual space by adding elements and movement. Which also entails an awareness of one's own body in relation to the room.
Nikki: K17 is an old greenhouse and I have been studying gardening since the beginning of this year. I anticipate something from this unexpected confluence, subject or material wise, will be affecting my work. When we visited the site in April I noticed especially the many peculiar openings between the three rooms, between the inside and outside of the space and into the walls and under the floor. Also the outer surface of the building with its surroundings felt very intriguing to me. Paying attention to the outside space as part of an installation is a rare opportunity among exhibition spaces which I think we must take advantage of in K17.
Ella: I think the space itself is going to have a big role within and in between the works. The viewers physicality and movement in space was important in Molekyl and the bigger presence the space has, the more the viewers attention should be meanoeuvred towards it.
K17: You recently had your project's first part opening at the Molekyl Gallery in Malmö. How did that go?
Anna: That we came to a common conclusion in a very organic approach, that surprised me.
Nikki: The experience was surprisingly fluent and stress free for me. We were able to bring our visual languages together and make them resonate in the gallery space. Respecting each other’s choices and boundaries and listening to everyone’s suggestions was the most significant accomplishment, I think. Each gesture from the big and bombastic ones to the tiny and subtle ones found their place and had their say in the spatial conversation.
K17: You work as a four person artist group under the title “There Might Be Corners but the Center Is on the Move”. Can you tell something about the name of your artistic exploration and how your artist group formed?
Anna: I and Nikki met in Copenhagen 2020 where each of us built a site-specific installation for the Spring Exhibition at Kunsthal Charlottenborg. There and then an interest in each other's art was born, I saw interesting similarities and differences in our works. Even though I did not say it then, I thought there could be an artistic meeting in the future. When the exhibition was over, the whole Denmark shut down because of the corona pandemic. In the spring of 2021, I got to see Helén's artwork. I immediately saw a link between my and Nikki's work and the idea of a real collaboration started. We contacted Nikki who in her turn contacted Ella. Now we had four angles into the interest in how the space-specific and spatial questions can be part of and activate the experience of a work of art.
Nikki: The name is a sentence from a free associative text we were writing together at the beginning to better understand from which angle to start approaching our collaboration. The sentence describes nicely how the human experience and imagination, both mind and body, can transcend the boundaries of the physical space. Addition to what Anna tells above; When Anna suggested the collaboration with her and Helén my first thought was that we need to get along an artist who works with performance or video. I happened to think about Ella with whom I’d just briefly met but whose site-specific video installations were very interesting to me.
K17: What does working collectively mean for you? How does it differentiate when working alone?
Helén: The individual work is slower and more inward-looking, I first create an idea which I then try to follow and where the process becomes visible only afterwards. The collective work is more of an open conversation where I alternately relate inside and outside of the process, which leads to a sensitivity to the other's thoughts and suggestions, and also gives a broader understanding of my own artistry.
Ella: Experiencing and trying out feels lighter and stress free as one is not responsible for everything that's going on. In this particular group it feels safe to bring up opinions and suggestions even if crossing on others’ territory as boundaries are being respected and everybodys’ voice is being heard.
K17: What kind of themes or thoughts can we expect to experience from your exhibition?
Anna: The cross-border, both in that our individual artistry goes in and out of each other, but also of the existing physical space. I think we all carry a desire to dissolve and at the same time clarify the actual space by adding elements and movement. Which also entails an awareness of one's own body in relation to the room.
Nikki: K17 is an old greenhouse and I have been studying gardening since the beginning of this year. I anticipate something from this unexpected confluence, subject or material wise, will be affecting my work. When we visited the site in April I noticed especially the many peculiar openings between the three rooms, between the inside and outside of the space and into the walls and under the floor. Also the outer surface of the building with its surroundings felt very intriguing to me. Paying attention to the outside space as part of an installation is a rare opportunity among exhibition spaces which I think we must take advantage of in K17.
Ella: I think the space itself is going to have a big role within and in between the works. The viewers physicality and movement in space was important in Molekyl and the bigger presence the space has, the more the viewers attention should be meanoeuvred towards it.
K17: You recently had your project's first part opening at the Molekyl Gallery in Malmö. How did that go?
Anna: That we came to a common conclusion in a very organic approach, that surprised me.
Nikki: The experience was surprisingly fluent and stress free for me. We were able to bring our visual languages together and make them resonate in the gallery space. Respecting each other’s choices and boundaries and listening to everyone’s suggestions was the most significant accomplishment, I think. Each gesture from the big and bombastic ones to the tiny and subtle ones found their place and had their say in the spatial conversation.
There Might Be Corners but the Center Is on the Move är ett konstnärlig utforskande av kollektiva processer genom en platsspecifik praktik. Vi experimenterar med hur rummet kan aktiveras och bli en del av konstverket, vad som händer inom och utanför det enskilda verket samt hur det påverkar betraktarens upplevelse och deltagande i utställningen. Kan en installation utmana besökarens perceptuella upplevelse? Hur kan vi framkalla frågor och medvetenhet om ens rumsliga begrepp och närvaro?
K17: Du arbetar som en fyra personers artistgrupp under titeln "There Might Be Corners but the Centre Is on the Move". Kan du berätta något om namnet på din konstnärliga utforskning och hur din konstnärsgrupp bildades?
Anna: Jag och Nikki träffades i Köpenhamn 2020 när vi båda byggde var sin platsspecifik installation inför Vårutställningen på Kunsthal Charlottenborg. Där och då föddes ett intresse för den andres konstnärskap, jag såg intressanta likheter och skillnader i våra arbeten. Även om jag inte uttalade det där då så tänkte jag att det kunde bli ett konstnärligt möte i framtiden. När utställningen var slut så stängde hela Danmark ner för att coronapandemin var då ett faktum. Våren 2021 fick jag se Heléns verk, jag såg direkt en länk emellan mina och Nikkis arbeten och tanken på ett realt samarbete startade. Vi kontaktade Nikki som i sin tur kontaktade Ella. Nu hade vi fyra vinklar in i intresset för hur det platsspecifika och rumsliga kan vara en del av och aktivera upplevelsen av ett konstverk.
Nikki: Namnet kommer ifrån en fri associativ text som vi skrev tillsammans i början av vårt samarbete för att bättre förstå från vilken håll vi skulle börja. Meningen beskriver hur den mänskliga upplevelsen och fantasin, både genom kropp och sinne, kan överskrida det fysiska rummets gränser. Tillägg till vad Anna berättar ovan; När Anna föreslog ett samarbete med henne och Helén var min första tanke att vi borde ha med en konstnär som arbetar med performance eller video. Jag kom att tänka på Ella som jag precis hade träffat och vars platsspecifika videoinstallationer är väldigt intressanta.
K17: Vad innebär det att arbeta kollektivt för dig? Hur skiljer det sig när man arbetar ensam?
Helén: Det enskilda arbetet är långsammare och mer inåtriktat, jag upprättar först en idé som jag sen försöker följa och processen blir synlig först efteråt. Det kollektiva arbetet är ett mer öppet samtal där jag växelvis förhåller mig inne och utanför processen, vilket leder till en lyhördhet gentemot den andres tankar och förslag, och ger också en bredare förståelse för det egna konstnärskapet.
Ella: Att experimentera och testa förslag är lättare när jag inte är ensam ansvarig för helheten. I den här gruppen känns det tryggt att säga sin åsikt och föreslå idéer, även om förslaget går in i någon annans territorium eller initiativ. Tydligheten och schematiken i det egna arbetet avslöjas, men å andra sidan framträder omfattningen av ens vision och kompetens i ett annat ljus. Att arbeta i en grupp har lärt mig mer än vad jag förväntade mig, särskilt när Corners relationer är respektfulla, jämlika och odramatiska.
K17: Vilka teman eller tankar kan vi förvänta oss att få uppleva från din utställning?
Anna: Det gränsöverskridande, både i att våra enskilda konstnärskap går in och ur varandra, men även av det fysiska rummet. Jag tror att vi alla bär på en önskan att upplösa och samtidigt förtydliga det faktiska rummet genom att tillföra element och rörelse. Vilket också medför ett medvetandegörande av den egna kroppen i relation till rummet.
Nikki: K17 är ett gammalt växthus och jag har sedan början av detta år studerat trädgårdarbete. Jag förväntar mig att något från detta oväntade sammanträffande, ämnesmässigt eller materialmässigt, kommer att påverka mitt arbete. När vi besökte platsen i april lade jag särskilt märke till de många säregna öppningarna mellan de tre rummen, mellan insidan och utsidan av utrymmet och inne i väggarna och under golvet. Även byggnadens yttre yta med dess omgivning kändes väldigt spännande för mig. Att uppmärksamma det yttre rummet som en del av en installation är en sällsynt möjlighet bland utställningsytor som jag tycker att vi måste ta vara på i K17.
Ella: Jag tror att själva platsen kommer att få betydelse för de olika verken. Betraktarens roll och rörelse i rumsligheten betonades redan på Molekyl Gallery, och ju större karaktär det befintliga rummet har, desto mer uppmärksamhet kan betraktarens rikta mot sin upplevelse.
K17: Du hade nyligen ditt projekts första delöppning på Molekylgalleriet i Malmö. Hur gick det?
Anna: Att vi kom fram till ett gemensamt avslut på ett mycket organiskt tillvägagångssätt, det förvånade mig.
Nikki: Upplevelsen var förvånansvärt okomplicerad och stressfri för mig. Vi kunde föra samman våra olika visuella språk och få dem att resonera med gallerirummet. Att respektera varandras val och gränser och lyssna på allas förslag var den viktigaste bedriften, tror jag. Varje gest från de stora och bombastiska till de små och subtila hittade sin plats och fick säga sitt i det rumsliga samtalet.
K17: Du arbetar som en fyra personers artistgrupp under titeln "There Might Be Corners but the Centre Is on the Move". Kan du berätta något om namnet på din konstnärliga utforskning och hur din konstnärsgrupp bildades?
Anna: Jag och Nikki träffades i Köpenhamn 2020 när vi båda byggde var sin platsspecifik installation inför Vårutställningen på Kunsthal Charlottenborg. Där och då föddes ett intresse för den andres konstnärskap, jag såg intressanta likheter och skillnader i våra arbeten. Även om jag inte uttalade det där då så tänkte jag att det kunde bli ett konstnärligt möte i framtiden. När utställningen var slut så stängde hela Danmark ner för att coronapandemin var då ett faktum. Våren 2021 fick jag se Heléns verk, jag såg direkt en länk emellan mina och Nikkis arbeten och tanken på ett realt samarbete startade. Vi kontaktade Nikki som i sin tur kontaktade Ella. Nu hade vi fyra vinklar in i intresset för hur det platsspecifika och rumsliga kan vara en del av och aktivera upplevelsen av ett konstverk.
Nikki: Namnet kommer ifrån en fri associativ text som vi skrev tillsammans i början av vårt samarbete för att bättre förstå från vilken håll vi skulle börja. Meningen beskriver hur den mänskliga upplevelsen och fantasin, både genom kropp och sinne, kan överskrida det fysiska rummets gränser. Tillägg till vad Anna berättar ovan; När Anna föreslog ett samarbete med henne och Helén var min första tanke att vi borde ha med en konstnär som arbetar med performance eller video. Jag kom att tänka på Ella som jag precis hade träffat och vars platsspecifika videoinstallationer är väldigt intressanta.
K17: Vad innebär det att arbeta kollektivt för dig? Hur skiljer det sig när man arbetar ensam?
Helén: Det enskilda arbetet är långsammare och mer inåtriktat, jag upprättar först en idé som jag sen försöker följa och processen blir synlig först efteråt. Det kollektiva arbetet är ett mer öppet samtal där jag växelvis förhåller mig inne och utanför processen, vilket leder till en lyhördhet gentemot den andres tankar och förslag, och ger också en bredare förståelse för det egna konstnärskapet.
Ella: Att experimentera och testa förslag är lättare när jag inte är ensam ansvarig för helheten. I den här gruppen känns det tryggt att säga sin åsikt och föreslå idéer, även om förslaget går in i någon annans territorium eller initiativ. Tydligheten och schematiken i det egna arbetet avslöjas, men å andra sidan framträder omfattningen av ens vision och kompetens i ett annat ljus. Att arbeta i en grupp har lärt mig mer än vad jag förväntade mig, särskilt när Corners relationer är respektfulla, jämlika och odramatiska.
K17: Vilka teman eller tankar kan vi förvänta oss att få uppleva från din utställning?
Anna: Det gränsöverskridande, både i att våra enskilda konstnärskap går in och ur varandra, men även av det fysiska rummet. Jag tror att vi alla bär på en önskan att upplösa och samtidigt förtydliga det faktiska rummet genom att tillföra element och rörelse. Vilket också medför ett medvetandegörande av den egna kroppen i relation till rummet.
Nikki: K17 är ett gammalt växthus och jag har sedan början av detta år studerat trädgårdarbete. Jag förväntar mig att något från detta oväntade sammanträffande, ämnesmässigt eller materialmässigt, kommer att påverka mitt arbete. När vi besökte platsen i april lade jag särskilt märke till de många säregna öppningarna mellan de tre rummen, mellan insidan och utsidan av utrymmet och inne i väggarna och under golvet. Även byggnadens yttre yta med dess omgivning kändes väldigt spännande för mig. Att uppmärksamma det yttre rummet som en del av en installation är en sällsynt möjlighet bland utställningsytor som jag tycker att vi måste ta vara på i K17.
Ella: Jag tror att själva platsen kommer att få betydelse för de olika verken. Betraktarens roll och rörelse i rumsligheten betonades redan på Molekyl Gallery, och ju större karaktär det befintliga rummet har, desto mer uppmärksamhet kan betraktarens rikta mot sin upplevelse.
K17: Du hade nyligen ditt projekts första delöppning på Molekylgalleriet i Malmö. Hur gick det?
Anna: Att vi kom fram till ett gemensamt avslut på ett mycket organiskt tillvägagångssätt, det förvånade mig.
Nikki: Upplevelsen var förvånansvärt okomplicerad och stressfri för mig. Vi kunde föra samman våra olika visuella språk och få dem att resonera med gallerirummet. Att respektera varandras val och gränser och lyssna på allas förslag var den viktigaste bedriften, tror jag. Varje gest från de stora och bombastiska till de små och subtila hittade sin plats och fick säga sitt i det rumsliga samtalet.