30.1.-1.3.2026
Photos: Santeri Niemi
mitä tapahtuu esim. laskoksessa
liiterissä, kahden halon välissä
kuka sylkee kukille elämää
ellei entinen fyysikko
ellei joku sellainen, joka tuijottaa huoneen nurkkaa liian pitkään
joku joka kaataa kahviinsa pölyä
***
Sormet pyrkivät kohti ilmassa leijailevaa kysymystä, joka kuuluu:
”Hei muute onkoha tai olikoha se vahinnngko?”
Luisevat sormet, joita nahka peittää vain vaivoin, työntyvät vahvoina läpi seinän. Sormien
päässä hermot, kovin karaistuneet, ja jossain yössä, kauempana kuusikossa, kasvot.
Eikä kasvoja sovi unohtaa, tai jotain. Ei silmiä, ei kuivaa suuta, ei juovia, ei otsan alaa, joka
on kuin nelivuotiaan liitupiirros. Kasvot pysyvät varjossa, mutta kun tulee kylmä, kun lattia
puhaltaa, ne kurkkaavat havujen takaa ja aukeavat – melkein kuin kansio.
Ja kaikki voi olla selkeää,
avautuu näkymä:
Eletään vuoden valoisinta aikaa, mutta silti joukko on kyykistynyt kohtaan, jossa ovenkarmi
notkeana paljastaa mustan kolon. Joku lyö nyrkkiä ja maali karisee, toinen puhaltaa leseitä
pitkin alatasannetta, kolmas raaputtaa kynnellä betonia.
onko täällä myös lepakoita
tai edes yksi unelias
ja kuuluuko koskaan ohuen lumen alta
auton punainen heartbeat
***
Mahdollista: joku jolla on ihottumaa kaulalla – saariryhmä – suuttuu ja seivästää.
Tulen korjatuksi talteen, ja tahra on olemassa pitkään.
On nauloja, metallia, pientä pölyä. Menee, painautuu, tulehtuu. Haava.
Nurkkaan mahtuu Lego-ukkeli.
Täällä softataan, kurkussa lihas loikkii, kun innostaa. Pam, pam, pam, pam.
Ääni kulkee niin kuin rapu, niin kuin mäyrä, hiljaista. Toinen kysymys:
”Tiiätsä ees mistää mitää?”
Jopa vastaus (hädin tuskin kuuluvana):
”Kylhä kaikki ny jostaa jotaa.”
pakkanen ei unohdu koskaan
vaan juhlii ulkona
pinnasänky pihatalkoiden viimeiselle lehdelle
ja oksalle
kuolleelle kalalle
kaikki kannetaan hautaan
JBL tärähtää
Tapio Rautavaara, ja komean kulmakarvamiehen
melkein liian huoleton ääni
ehkä minäkin salaa kuulokkeistani:
joka ilta kun lamppu sammuu
ja saapuu oikea yö
ja näkyy jo kymmenittäin itkeviä
ihmisiä
silmät turpoavat, turpoavat
mandariineiksi
pinkeiksi persikoiksi
ja mehua pursuaa lasiin
***
Yhdestä raosta näkyy ulos, siellä odottaa maailma, eikä kukaan poistu, eikä kukaan avaa
ovea. Ohuessa kaulassa riipus, ei ihottumaa. Riipuksessa kaunis kuva, haalistunut.
Niin lysy ryhti, että nikamat yläselässä ovat pieniä teräviä telttoja.
Paikalle sotkee internet. Ilmastointiteippi hekottaa kauhuleffan ovenkahvassa.
Kolmas:
”Muistatsäki sen videon YouTubes mis oli niin pervoi kuvii kasveist ja puist? Et niinku juuret
on yhdyntä yms?”
”Ja nyt mä yritän ettii sitä. Miten tollast voi niiku ettii?”
levyllä haamu
jolla on pusuhuulet
ja ruoaksi sieniä
omakuva on kokonainen kirja
tekijä sähkönä, pistorasiassa puristuksissa
mania koukkaa
se on kirja
koska:
tulee mieleen silkkiperhosen toukat, silkworms,
ja rikas pellavapää, joka ratsasti maailman ympäri
kävi Jerusalemissa
ja puki turbaanin ja paijasi kamelia
ja lysähti lopulta hermoparantolaan
ja meni non-verbal
ja tuijotti ikkunasta ulos
ja tärisi samalla kun
Sonnen taistelukenttä kääntyi ympäri
samalla kun muta röyhtäili
ja maailma vajosi syvälle, missä lamppukalat
eikä toipunut koskaan
eikä tästä pitäisi sanoa näinkään
Ja vielä:
Takki hänen yllään näyttää painavalta. Askel on melkein kuin stop motion -animaatiossa;
muovailuvahainen, nykivä ja vähän alien. Hänellä ei ole liioin piirteitä, ei juurikaan silmiä
(ne ovat korkeintaan sameat napit, vähän kuin vajaat lusikalliset kalakeittoa), mutta silti hänet
tunnistaa – olkoon hän R3.
Miksei täällä tuoksu samalta, R3 pohtii, ja kädet roikkuvat spagettina. Missä Librium-kätkö?
Taskuissanikaan ei enää kapselin kapselia.
Valoa ja kylmää, ja tuoli aivan kuin veljeni, kampurajalka, pikkurimpula, tuberkuloosi,
riisitauti, köh, köh.
Muisto kirkastuu, ja R3 istuu maahan:
Sanaharkka alkoi perähuoneesta, kun R5 (miksi kaikkien hullujen nimet alkavat ärrällä) ja
Paksu-Mamma kätkivät typeriä hymyjään niin onnettoman huonosti, että me muut tajusimme
heti, ettei kapsäkki (kenelle ikinä se kuuluikaan) ollut luiskahtanut vahingossa porraskaiteen
harvojen tukipylväiden välistä, ettei sen yhden sekunnin matka, joka alkoi ylimmästä
kerroksesta ja päättyi pohjakerrokseen (niin massiivinen ääni, että ikkunat helisivät),
ollutkaan oikku, vaan ilkiteko. Hetken ajan huusimme kaikki toistemme päälle,
Paksu-Mamma puristeli reisiään. Yhtäkkiä meitä alkoi naurattaa, aivan kuin kuva
osastonhoitajan valuneista kasvoista olisi välähtänyt samalla hetkellä jokaisen miestä
mielissä.
Tähän muistoon R3 nukahtaa. Keskelle kylmää lattiaa – ympärillään hailakka sininen hehku.
Ja hitaasti hän haihtuu pois.
Eli: Miksi R3 ja kaikki se, mitä hän on pitänyt elämänsä aikana käsissään, ei voisi olla talo?
***
Teksti: Eino Taina
Eino Taina on helsinkiläinen kirjoittaja ja käytännöllisen filosofian opiskelija, jonka
esikoisromaani Se laajenee ilmestyi syksyllä 2024. Tainaa kiehtoo mm. mikrohistoria,
vuosikymmeniä halkovat tarinat ja toislajisilta oppiminen.