23.5.-18.6.2026
(FIN)
K17: Mitä näyttelyynne tulee esille?
Earlywormissa asustaa ainakin pitkäpitkä mato, renessanssipuluja, karvanoppia, sitruuna ja ohiajavien autojen ääniä. Siellä on valokuvia eri olomuodoissa, videota, ääntä ja esineitä, jotka ovat ehkä joskus olleet jotain muuta ja nyt päätyneet tänne. Osa niistä vaikuttaa viihtyvän hyvin.
K17: Millaisia teemoja tai ajatuksia näyttelyynne liittyy?
Ajattelimme tilallista kollaasia, itseensä luhistunutta asetelmaa, punctumia, mustaa aukkoa, valkoista aukkoa, madonreikiä, matoja, pulujen pesiä, kotia, huoneita, road trippejä, hedelmiä ja valkoista muovia.
Meitä kiinnostaa erityisesti se, että jotkut materiaalit ja löydetyt esineet tuntuvat kantavan mukanaan outoa puoleensavetävää energiaa ja äänettömiä latauksia. Tuomme niitä hetkeksi taiteen piiriin kylään. Sitten ne ehkä palaavat takaisin arkeen tai johonkin aivan muuhun. Ajattelemme, että se on varmasti virkistävää myös esineille. Hetken aikaa ne saavat olla jotain muuta kuin mitä niiden piti olla. Siinä banaali, kosminen ja absurdi kättelevät toisiaan.
K17: Millainen työskentelyprosessinne on ollut?
Pitkä, hauska, hidas ja välillä ilahduttavan epäselvä. Kun kaksi vuotta sitten tiesimme tekevämme näyttelyn K17-tilaan, aloimme käydä täällä eri vuodenaikoina, eri valoissa, eri mielentiloissa ja eri taiteilijoiden teosten keskellä.
Olemme seuranneet materiaalien synnyttämiä impulsseja ja luottaneet intuitioon, assosiaatioihin ja hetkessä olemiseen, carpe diem. Tekemisemme perustana on synnyttää jollakin tavalla elävä asia, joka kasvaa spiraalin lailla, saa uusia muotoja ja kuljettaa mukanaan aiempia teoksia synnyttääkseen taas uusia kokonaisuuksia.
Näyttelyn vanhimmat jutut juontavat Kalajoen hiekoilta kolme kesää sitten, mato on kasvanut viime päiviin asti.
K17: Mitä kollektiivinen työskentely teille tarkoittaa?
Hauskuutta, vakavaa leikkiä, vapautta toteuttaa tyhmiä ideoita, keveyttä, loputonta puhumista ja tekijyyden täydellistä sulautumista. Kolmen vuoden yhdessä tekemisen aikana olemme kehittäneet tavan kuvata ja rakentaa valokuvia ja installaatioita alusta loppuun asti yhdessä. Tekijyys on liuennut käyttökelvottomaksi käsitteeksi: emme tiedä kumpi keksi mitä, eikä asia enää kiinnosta meitä.
Ajattelemme myös, että kollektiivinen tekeminen voi vapauttaa katsojaa. Kun teos ei tunnu yhden äänen lopulliselta sanalta, sitä voi ehkä lähestyä avoimemmin.
Yhteistyömme alkoi valokuvan kehysten sisältä, levisi niiden ympärille, tarttui esineisiin ja lopulta valtasi koko tilan. Nyt työskentelemme enemmän tilan ja tilanteiden kuin yksittäisten teosten kanssa.
K17: Mitä taide ja taiteen tekeminen teille merkitsee?
Kaikkea.
Välillä se tarkoittaa sitä, että etsii puhuttelevaa boteromaista päärynää viikkojen ajan, ajelee sen kanssa ympäri Etelä-Suomea ja siirtelee sitä tuntikausia sentin vasemmalle, jotta siitä voisi syntyä kuva.
Se on tapa olla maailmassa: huomata asioita ja järjestää niitä uudelleen niin, että ne alkavat puhua. Tapa järjestää todellisuutta niin, että piilossa olevat kerrokset tulevat hetkeksi näkyviin. Siinä epävarmuus ja tarkkuus, mahdollisuus ja välttämättömyys ovat yhtä aikaa läsnä. Taiteen avulla voi puhua asioista, joihin sanat eivät yksin riitä.
Se on myös tapa suhtautua maailmaan niin, että mikään ei ole täysin pelkkä esine. Joskus sitruuna on sitruuna. Joskus se on aurinko, koti, Barthes-viittaus ja kompositionaalinen ongelma samanaikaisesti.
Ja yhtä tärkeää kuin oma tekeminen on muiden tekemän taiteen kokeminen. Maailma ja yhteiskunta tarvitsevat sitä, että on edelleen paikkoja, joissa kaikki ei taivu hyödyksi.
//
Hertta Kiiski ja Janne Punkari työskentelevät valokuvan, videon, esineiden, tekstiilien ja tilan välissä. He ovat työskennelleet yhdessä vuodesta 2023 lähtien. Molemmat ovat Turun Taideakatemian sekä Kuvataideakatemian kasvatteja, ja heidän teoksiaan on esitetty laajasti Suomessa ja kansainvälisesti. Teoksissaan Kiiski ja Punkari rakentavat valokuvia ja installaatioita alusta loppuun yhdessä, jolloin kuva laajenee tilallisiksi kokonaisuuksiksi. Arkiset materiaalit muuttuvat uusiksi kertomuksiksi, joissa banaali, poeettinen ja absurdi kohtaavat. Viimeisen vuoden aikana heidän teoksiaan on esitetty Pitted Datesissa, NOON Projectsissa Los Angelesissa ja Icelandic Photo Festivalilla.
(ENG)
K17: What are you exhibiting?
Earlyworm is inhabited by, among other things, a long long worm, Renaissance pigeons, fuzzy dice, a lemon, and the sounds of passing cars. It also contains photographs in different forms, video, sound, and objects that may once have been something else and have now ended up here. Some of them seem quite comfortable.
K17: What kinds of themes and thoughts are behind the work?
We were thinking about the spatial collage, the self-collapsing still life, punctum, black holes, white holes, wormholes, worms, pigeon nests, home, rooms, road trips, fruit, and white plastic.
We are especially interested in how certain materials and found objects seem to carry a strange attractive charge and silent narratives within them. We invite them briefly into the sphere of art as visitors. Afterwards, they may return to everyday life or move on to something entirely different. We like to think this is refreshing for the objects as well.
For a moment, they are allowed to become something other than what they were meant to be. In that moment, the banal, the cosmic, and the absurd shake hands.
K17: What has your working process been like?
Long, enjoyable, slow, and at times delightfully unclear. When we learned two years ago that we would be making an exhibition for K17, we began visiting the space in different seasons, under different light conditions, in different states of mind, and among the works of many other artists.
We have followed the impulses generated by materials and trusted intuition, association, and being present in the moment, carpe diem. At the core of our practice is the attempt to bring into being something somehow alive: a form that grows spirally, takes on new shapes, and carries earlier works within it in order to generate new constellations.
Some of the oldest elements in the exhibition trace back to the sands of Kalajoki three summers ago. The worm kept growing until the final days.
K17: What does collective practice mean to you?
Pleasure, serious play, the freedom to pursue stupid ideas, lightness, endless talking, and the complete merging of authorship. Over three years of working together, we have developed a way of making photographs and building installations collaboratively from beginning to end. Authorship has dissolved into an unusable concept: we no longer know who came up with what, and it no longer interests us.
We also think collective making can liberate the viewer. When a work does not feel like the final word of a single voice, it may be possible to approach it more openly.
Our collaboration began inside the frame of the photograph, spread around it, attached itself to objects, and eventually occupied the entire room. We are now more interested in working with space and situations than with individual works.
K17: What do art and making art mean to you?
Everything.
Sometimes it means spending weeks looking for a compelling, Boteroesque pear, driving around Southern Finland with it, and moving it one centimetre to the left for hours so that an image might emerge.
It is a way of being in the world: noticing things and rearranging them until they begin to speak. A way of reorganising reality so that hidden layers briefly become visible. It is where uncertainty and precision, possibility and necessity, are present at the same time. Through art, it becomes possible to speak about things for which words alone are not enough.
It is also a way of relating to the world in which nothing is entirely just an object. Sometimes a lemon is a lemon. Sometimes it is a sun, a home, a Barthes reference, and a compositional problem at once.
And just as important as making our own work is experiencing the work of others. The world, and society, need places where not everything has to submit to usefulness.
//
Hertta Kiiski and Janne Punkari work across photography, video, objects, textiles, and spatial installation. They have collaborated since 2023. They are graduates of the Turku Arts Academy and the Academy of Fine Arts Helsinki, with work exhibited in Finland and internationally. In their practice, Kiiski and Punkari construct images and installations collaboratively from start to finish, where authorship dissolves and the image extends into space. Everyday materials are reconfigured and displaced, forming new narrative constellations in which the banal, the poetic, and the absurd coexist. Over the past year, their work has been presented at Pitted Dates, NOON Projects LA, and the Icelandic Photo Festival.